Metsänkäyntiä

Onko vanhuuden merkki, jos on hyvä olla metsässä? Vai suomalaisuuden?

Minäkin juureton luopio, olin niin lapsellisen onnellinen, kun saapas upposi sammaleen, kuusen vitja raapaisi poskea, iltahämärä laskeutui ensin tuoksuina, sitten vasta valon sammumisena. Tuo suuri ja komea luonto, tatit ja kanttarellit, mustikat, vadelmat ja vielä vaaleaposkiset puolukat saivat minut itsekseni hymyämään, metsäjärven yltiökansallisromanttinen tyven huokaamaan syvään ja uskomaan, että vähintään ansa ja tauno pian askeltavat kalliopolkua pitkin rantaan.

Karhuille laulelin, kaikki hauskat metsälaulut ja viisunpätkät, joita mieleeni laskeutui, jotta ymmärsivät samalle polulle olla tulematta. Mieli teki hiljaa itsekseen, varkain ja huomaamatta, töitä, ja kaupunkiin palattuani huomaan, kas, olen suurimman perustavanlaatuisen ajatustyön tehnyt ja tiedän, että päätökseni lähteä on kaikin puolin hyvä ja oikea, vaikkei edelleenkään yksinkertainen tai suoraviivainen, eikä kaikkien kannalta varmaankaan paras. Itseni ja omieni kannalta kuitenkin, enkä minä voi muiden kuin omaa elämääni elää.

Tällä mielellä kuitenkin on hyvä eteenpäin, ja jos tai kun on takaisin palattava, hieman vanhempana, hieman enemmän kansalaisuuteni orjana(?!), niin tiedänpä minne palata. Vaapukkametsässä näyvät vastaukset suurempiinkin kysymyksiin piilevän.