Ukkonen ravisuttelee lähiötä ympärillä apokalyptisesti, katse ei läpäise sateen seinää. Lapset tekevät unelle menoa, viivytellen, nahistellen, hihitellen. Nostan jalat pöydälle ja huokailen. Elämä tuntuu vain normaalilta: töihin, kotiin, töihin, kotiin. Huolestuttavan normaalilta.
"Jännittääkö sinua?", kysyttiin töissä. Ei, ei jännitä. Kai pitäisi jännittää, muttei ei ehdi eikä pysty, tämän normaaliuden keskellä. En ole enempää tai vähempää kiireisempi kuin yleensäkään, vain eri asioissa.
Töissä elämä ympärillä jatkuu kuten ennekin, vietän näitä päiviä tyhjennellessä arkistojani ja siivotessa paperipinoja pöydän reunalta mappiin, silppuriin, toiselle reunalle, yritän paketoida yhteenvetoa viimeisistä kuukausista luovutettavaksi eteenpäin muille kun sen aika tulee. Irrotan itseäni, ulkoistan asioita, ja silti kaikki jatkuu samanlaisena. Asiakkaat kyselevät isompia jääkaappeja, koulupaikkoja ja hammaslääkäreitä kuten aina ennenkin, kokouksessa pähkäillään siivouksista ja roskisten tyhjentämisistä kuten aina ennekin, kahvi tippuu samaa tahtia kuin ennenkin, kynät ovat edelleen yhtä hukassa kuin aina ennenkin. Enkä osaa ajatella, etten pian enää ole niitä etsiskelemässä, nurkissa lorvailemassa.
Kotona valitan samoista pöydille jätetyistä tiskeistä, lattialla makaavasta postista, päälle jätetyistä valoista, tekemättömistä läksyistä. Siivoan ja järjestän, hajanaisesti sieltä, täältä, tosin nyt jo laatikoihin, roskikseen, kirpparille, pois pois pois. Erityisenä urotyönä voidaan pitää kirjahyllyn raivaamista: melko lailla puolet seisoo nyt kasassa lattialla, varmasti lähemmäs kaksisataa opusta, odottaen poisvientiä. Enpä olisi uskonut siihen niin helposti pystyväni, ei edes kirpaissut.
Kuinka vapauttavaa onkaan luopua, kaikesta turhasta ja jo aivan liian kauan mukana seuraanneesta: Taakoista, varjoista, mutkista, ahtaudesta . Jotain häviää jokaisen tavaran mukana, jonka tuomitsen poistettavaksi, vain hitusia menneen pölyä leijailee hetken ilmassa. Enkä siltikään osaa ajatella tulevaa, kuvitella poistuvani näistä huoneista ja näiden seinien katveesta. Ehkäpä hyvä niin, alkaisinpa vielä haikailemaan.
-
Kuinkahan tässä vielä käy.
"Jännittääkö sinua?", kysyttiin töissä. Ei, ei jännitä. Kai pitäisi jännittää, muttei ei ehdi eikä pysty, tämän normaaliuden keskellä. En ole enempää tai vähempää kiireisempi kuin yleensäkään, vain eri asioissa.
Töissä elämä ympärillä jatkuu kuten ennekin, vietän näitä päiviä tyhjennellessä arkistojani ja siivotessa paperipinoja pöydän reunalta mappiin, silppuriin, toiselle reunalle, yritän paketoida yhteenvetoa viimeisistä kuukausista luovutettavaksi eteenpäin muille kun sen aika tulee. Irrotan itseäni, ulkoistan asioita, ja silti kaikki jatkuu samanlaisena. Asiakkaat kyselevät isompia jääkaappeja, koulupaikkoja ja hammaslääkäreitä kuten aina ennenkin, kokouksessa pähkäillään siivouksista ja roskisten tyhjentämisistä kuten aina ennekin, kahvi tippuu samaa tahtia kuin ennenkin, kynät ovat edelleen yhtä hukassa kuin aina ennenkin. Enkä osaa ajatella, etten pian enää ole niitä etsiskelemässä, nurkissa lorvailemassa.
Kotona valitan samoista pöydille jätetyistä tiskeistä, lattialla makaavasta postista, päälle jätetyistä valoista, tekemättömistä läksyistä. Siivoan ja järjestän, hajanaisesti sieltä, täältä, tosin nyt jo laatikoihin, roskikseen, kirpparille, pois pois pois. Erityisenä urotyönä voidaan pitää kirjahyllyn raivaamista: melko lailla puolet seisoo nyt kasassa lattialla, varmasti lähemmäs kaksisataa opusta, odottaen poisvientiä. Enpä olisi uskonut siihen niin helposti pystyväni, ei edes kirpaissut.
Kuinka vapauttavaa onkaan luopua, kaikesta turhasta ja jo aivan liian kauan mukana seuraanneesta: Taakoista, varjoista, mutkista, ahtaudesta . Jotain häviää jokaisen tavaran mukana, jonka tuomitsen poistettavaksi, vain hitusia menneen pölyä leijailee hetken ilmassa. Enkä siltikään osaa ajatella tulevaa, kuvitella poistuvani näistä huoneista ja näiden seinien katveesta. Ehkäpä hyvä niin, alkaisinpa vielä haikailemaan.
-
Kuinkahan tässä vielä käy.
Posts
No comments:
Post a Comment