Säröjä

Hiljalleen suunnitelmista tulossa julkista tietoa, - tähän asti olen tietäviä hyssytellyt ja yrittänyt pitää omankin suuni tiukkana viivana, selittelyä kammoksuen. Vaan lapset eivät peittele: opettajat, päiväkodin tädit ja kaverit tiesivät, elleivät jo ennen tienneet, Nepalin pääkaupungin nimen heti tämän aamun ensimmäisinä hetkinä.

Kotona onkin sitten käsitelty elämän muuttuvaisuutta, muutettavissa olevaisuutta ja erilaisia lähestymis- ja suhtautumistapoja muutoksiin. Toisia ne hämmästyttävät, toisia pelottavat, ilahduttavat, jännittävät, surettavat ja toiset, tosin vähemmistöön, joskin varsin kärkkääseen vähemmistöön, kuuluvat pitävät tietentahtoista muutosta lähestulkoon käsittämättömänä hullutteluna. Kaikkia näitä olemme kollektiivisesti jo kohdanneet, enkä oleta, ettemmekö kohtaisi tulevaisuudessakin, mutta enhän voi kuin olla tyytyväinen: erinomaista maailmankatsomuksellista koulutusta tiimille.

Itse keskustelin tänään lomalta palanneen pomoni kanssa. Jalka jo varpaiden kohdalta ulkona, jo oman henkisen irrottautumisprosessin aloittaneena tuntui mahdolliselta avoimesti analysoida tämän hetkistä ja jo mennyttä omalla työpaikallaan. Pitkästi keskustelimme aiheesta ja aiheen ympäriltä. Jäi hyvä, mutta myös vähän haikea olo. Vaikka töitähän tässä vielä on edessä ja kaikki minusta paitsi se jalkateräni on vielä siellä kiinni, kuin saapas mudassa. Vielä hetken. Ja tulevaisuudessa, jo vuoristokenkien aikaan, lienee henki ja sydänkin osittain.

Tiedon levitessä ja sen muuttuessa julkiseksi faktaksi, laskeudun tilastani "jalat tukevasti ilmassa" tilaan "kintut tutisten jyrkässä mäessä". Utopianomainen mielialani on hiljaa hipsutellen, varoitusmerkkejä antamatta muuttumassa suoritettavien asioiden painajaismaisen pitkäksi listaksi ja karuksi todellisuudeksi YK:n suoltaessa sähköpostiini kirjelmiä ja yksityiskohtaisia toimintaohjeita, Nepalin officen painostaessa toimimaan nopeasti ja ajan raksuttaessa vääjäämättä ja armotta eteenpäin. Suuret rattaat pyörähtävät käyntiin hitaasti, mutta ottavat vauhtia alkuun päästyään.

Lopulta, mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, ei ehdi enää edes ajattelemaan. Niinpä ajattelen jo etukäteen, kaipaan etukäteen ja koen luopumisen tuskaa jo etukäteen, olen haikea jo etukäteen ja kärsin pahaa mieltä ja omatuntoa jo etukäteen kaikista säröistä, joita ympärilleni tulen vielä aiheuttamaan.

Ja mieli toivoo, kärsimättömästä sydämestä huolimatta, että tätäkin paikallaan räpistelyä voisi kestää vielä hetken kauemmin.