Suden hetkiä

Äärettömän iloinen tuntemistani ihmisistä - tutuista, ystävistä, rakkaista, perheenjäsenistä, kaikista tuntemisen arvoisista ihmisistä - ja kaikista niistä toivotuksista ja onnitteluista, joita on kohdalleni viimeisten päivien aikana hyökynyt. Varauksettomasta kannustuksesta. Reflektoin itseäni uskoon, jota huomaan itseeni kohdistuvan, ja uskon itsekin.

Uskon muutenkin, mutta sitten uskon vielä enemmän. Liikaa? (Aiheeseen palajan polvea myöten liejuissa rämmittyäni - kohtalo, jota töissä, hyväntahtoisesti, osakseni povattiin uskoteltuani etten marraskuun loskaa tule kaipailemaan.)

Kaiken hyvän ja ystävällisen ja sosiaalisen keskellä syviä sudenkuoppien hetkiä - ja onneksi sentään vain hetkiä - joina aidosti tyrmistyneenä ihmettelen: Tämäkö todella lääke irrallisuuden tunteeseen? Mahdollisimman kauas vetäytymälläkö ajattelin ruokkia levottomuutta, juurettomuutta? Horisontin äären taa hiipumisen lujittavan ihmissuhteita? Etäytänpä itseni, niin voin jälleen todistaa olleeni oikeassa ja yksin, vahvempi, viisaampi, pärjäävämpi, ja yksin...yksinämpi!

(Juntturampi.)

Hyvä, näin juuri.

Vaan kuopista saa kivuttua ylös, jos jaksaa päästää irti sudesta itsessään. Ja jaksanhan minä, ja olen niin täynnä pulppuilevaa elämää, etteivät olemassaoloni fyysiset rajat tahdo riittää sitä ylitsevuotamatta pitelemään.

____________

Säröjä:

Äiti: "Soitan sulle nyt joka päivä, kun kohta en enää voi. Kenelle minä sitten enää soitankaan?"