Välitilassa

Lähtöpäivä leijuu edelleen hämärässä. Tietysti juuri se leidi, jonka takana (käsittääkseni) matkajärjestelymme ovat, lomailee ja täällä se minä vaan kannan kamaa näiden seinien sisältä ulos, pelkään lähestyvää kodittomuutta ja kauhulla katselen kalenterini päivien vaihtuvan. Toissayönä hirvittävä ahdistus epätietoisuudesta ja ajatuksesta, etten mitenkään ehdi kaikkea, tai että ehdin kaiken ja vielä kamalampaa: joudumme odottamaan vielä kauan. Kylmissämme, kun olen juuri antanut kaikki talvivaatteemme pois.

Silti, tipahdellen asiat edistyvät. Näennäisesti asunto ei tyhjene vaikken enää päiviin ole ovesta astunut ulos ilman kantamusta, mutta loogisesti ajatellen pakkohan sen on. Pelastusarmeija on saanut uuden merkityksen: sen keräyslaatikko pelastaa meitä kaikelta tältä roinalta pikkuhiljaa. Ikinä en enää osta mitään. Syntymäpäivinänikin aion vain antaa muille, en ottaa vastaan. Jopa lapset, nuo rakkaat keräilijät, ovat löytäneet antamisen ilon - asia, joka ilahduttaa itseäni suunnattomasti. Tosin pahoin pelkään, ettei se kestä kuin Nepaliin asti, jolloin keräily saa taas alkaa. Mitä aarteita löytyneekään Kathmandun kaduilta!

Rokotukset ovat alkaneet ja hyvässä vauhdissa. Sairaanhoitajamme ansaitsee vuoden innostus-palkinnon. On tehnyt uskomattoman tutkimustyön ja käyttää kaiketi kohtuuttoman osan työajastaan puhelimessa KTL:n rokotuslinjalla. Kertoi ilmoittautuneensa kansainväliset-rokotukset kurssille innostuksissaan. Meidän innostuksemme rajoittuu etukäteiseen hermostuneeseen naureskeluun, kipeisiin olkavarsiin, ajoittaiseen päänsärkyyn, oksenteluun, ripuliin ja väsymykseen. Sekä nopeasti hupenevaan pankkitiliin. Mutta "kovia jätkiä" me olemme, sanoo Anttoni, ja vaatii toistakin piikkiä sillä kerralla kun vain toiseen käteen isketään. "Ihan kuin Muumilimsaa", ihastelee se toinen, kun aniliininpunaista rabies-mönjää painetaan lihakseen. Ah. Vuoden rohkeat- palkinto luovutettakoot meille.

Nautiskelemme rautatabletteja korkeaa ilmanalaa jo etukäteen ajatellen. Pakkailemme säästettäviä asioita hiljalleen laatikoihin, käymme töissä, koulussa, esikoulussa, ja vastaamme useimpiin kysymyksiin: "En tiedä". Yritän ehtiä sähköpostinvaihtoon ja selvittää asioita Nepalinkin suuntaan, kouluja ja sen sellaisia, mutta hajanaisesti. Elämme pahimmassa mahdollisessa välitilassa, pystymättä todella asennoittumaan tulevaan, pystymättä täysin keskittymään tähän päivään, pystymättä päästämään kunnolla irti mistään. Sama väliaikaisuus tuntuu ahdistavan myös ympäristöä - ei voi enää paikallaolemistamme ottaa selviönä, ei myöskään oikein päästää irti.

Ja sitten, toisaalta haluaa vielä ehtiä joitakin asioita, toisaalta haluaa jo mennä. Sitoutua ei voi oikein mihinkään, muttei karatakaan.

Lähtöpäivä meille heti ja nyt!

***
Departure date still not finalised. Have received a positive medical clearance, and we´re simply waiting for a date - spending time running errands, going to work and school, being heavily vaccinated and feeling sick in many undesired ways, sorting out details that seem still completely irrelevant not knowing when - and not really realising what! - anything will really really happen. In one word: Spinning.